Mitä menettää, kun menettää lapsuuskotinsa: kun talo palaa
Lauantaina 31. heinäkuuta 2010Jotkut sanovat, että muistot eivät voi palaa, mutta on sellaisia muistoja, joihin liittyy huonekaluja tai erilaisten materiaalien tuntuja tai tietty avaruus, maisema tms. juuri jostain ikkunasta ja kulmasta katsottuna. Muistoja, jotka heräävät menemällä jonnekin tai tekemällä jonnekin. Nyt minulle jää muisto muistosta, mutta en pääse enää uudelleen muistelemaan vaikkapa sitä vanhaa piironkia, jossa lapsuudessani oli Saima-mummin hautajaisadressit ja jota veljeni piti eteisessä. Enkä enää voi käydä vanhassa huoneessani, jota toki on muutettu, katsomassa ulos ikkunasta ja miettimässä, kuinka olen teininä rohjennut karata palotikkaita pitkin.
Toki lapsuuskotini oli muuttunut valtavasti erityisesti veljeni asuessa sitä, mutta paikallaan oli vielä uuni ja tuvan takka. Niin ja koko tupa, yli 60 neliötä yhtenäistä tilaa ja kauniin värinen katto yli kolmen metrin korkeudessa. Seinällä äidin kutoma karjalaistyylinen ryijy ja leppoisa siestaa esittävä maalaus, joka alun perin oli ”Omassa tuvassa” tai varsinaisessa olohuoneessa. Tupa opetti meille joulukuusen oikeat mittasuhteet. Ei sellaiseen tilaan mikä tahansa laiha tai alamittainen kuusi kelvannut. Tuvassa oli aina myös valtava tuvan pöytä ja penkit. Usein pöydällä oli varamummomme Irenen virkkaama pitsiliina. Viimeksi istuimme siinä huhtikuussa, kun isäni täytti 85 vuotta.
Enää en voi myöskään mennä vintille haistelemaan vanhojen tavaroiden tuoksua ja näpräämään joitain siellä jo lapsuudessani olleita esineitä ja serkkujen kanssa leikeissä käytettyjä vaatteita. Toki sieltä oli viety paljon pois ja tilalle tullut uudempia tavarakerroksia, mutta kosketusmuistojen ja näkökulmien paikkoja oli yhä. Vinttiäkin oli muutettu, osa siitä rakennettu aulatilaksi, mutta sielläkin kannatinpalkit kertoivat vanhan vintin rakenteista
Muistoiksi muuttuvat hetket Heinämäen keittiössä. Aikuisiän vierailuilla siellä suunniteltiin joko aamulla tai illalla päivän ohjelmaa. Isäntäväen töitä ja vieraiden limittymistä niihin. Ja jollain tavalla se liittyi jo aiempaan elämään, erityisesti kesäaamuihin. Olen iloinen siitäkin, että viimeinen muisto tällaisesta hetkestä on tuolta huhtikuun vierailulta, jolloin myös sisareni oli mukana. Aikojen kuluessa keittiökin oli muuttunut paljon, mutta viimeiset rajummat muutokset oli tehty 80-luvulla, ja yhäkin keittiön hella oli samassa paikassa kuin lapsuudessani.
Mitä kotitalon palaminen on verrattuna vanhempien kuolemaan? Ainakin minulle se oli valtavan paljon odottamattomampaa. Vanhempani ovat jo iäkkäitä, ja myönnän parinkin puhelinsoiton alussa mielessäni häivähtäneen ajatuksen suruviestistä. Mutta, kun veljeni soitti ääni niin reippaan asiallisena kuin aina, en voinut kuvitellakaan puhelun sisältöä. Arvelin hänen haluavan tarkentaa joitain ensi viikon vierailuun liittyvää yksityiskohtaa. Ja sitten…
Lapsuuskotia, nimenomaan taloa, pitää pysyvänä muistojensa kiinnekohtana. Ja kun se sitten häviää, kuolee salaman aiheuttamassa tulipalossa väkivaltaisen onnettomuuden uhrina, niin olo on järkyttynyt, surullinen ja vihainen. Aivan kuin olisi riistetty jotain itsestä. Ja se olo on varmasti monella, sillä tämä talo on myös isäni ja hänen sisarustensa kotitalo. Heitä on hengissä yhteensä vielä yhdeksän. Minun ja sisareni. Sekä tietysti veljeni perheen. Heille kohdistuu myös materiaalinen ja taloudellinen menetys. Mutta enemmän minua askarruttaa, miten kodin palaminen muovaa lapsuutta. Syntyy varmasti muisto, kenties käännekohta. Voisi sanoa, että samanaikaisesti heiltä paloi muistoja ja heihin paloi muisto.
****
Tämä kirjoitus on syntynyt osana Asta-myrskyssä salaman polttamana tuhoutuneen Heinämäen tilan päärakennuksen suremista.