Luontopolitiikkaa lähiöissä - väitöstilaisuuden avauspuheenvuoro

Lauantai 22.11.2014 klo 17.37

"Kun makaan raajat levällään
savolaisella niityllä
luomakunta lähestyy minua:
ruohot kutittavat korviani,ea_vaikkis_pirjo_silveri.jpg
myyrät tutkivat varpaita

(miten paksut, ne sanovat,

meidän on paljon ohuemmat)

perhoset istuvat ripsilleni,

säikähtävät ja pakenevat

kun avaan loistavat silmäni.

 

On luomakuntaa siinä ympärillä,

sipinää, supinaa, ihmettelyä:                            Kuva: Pirjo Silveri

kuuluuko hän valtakuntaamme?

Kyllä kai minä kuulun,

                      eläinkuntaan ainakin."

 

Mitä tekemistä edellä lukemallani Viljo Kajavan runolla ”Hellepäivä” ja väitöskirjani aiheella, luontopolitiikalla lähiöissä on toistensa kanssa? Molemmissa on pohjimmiltaan kysymys luonnon ja ihmisen suhteesta ja molemmissa aihetta tarkastellaan avoimin mielin. Luontoa ei määritellä etukäteen, eikä pidetä passiivisena tutkimuskohteena, vaan aktiivisena osana tilannetta. Molemmissa myös pohditaan ihmisen kuulumista luontoon.

Maantieteilijä Steve Hinchliffen mukaan ihmisen ja luonnon tai kulttuurin ja luonnon suhde voidaan käsittää ainakin kolmella tavalla.

Ensiksi luontoa voidaan pitää ihmisistä riippumattomana, mutta inhimillisen toiminnan uhkaamana. Tällöin luontoa tarkastellaan ulkopuolelta. Tehdään havaintoja monimuotoisuuden vähentymisestä ja ihmisen vaikutuksesta luontoon. Samalla ihminen ja ihmisen toiminta ajatellaan luonnon ulkopuoliseksi, eikä sitä, mikä on luontoa, kyseenalaisteta. Joitain osia ihmisen tuottamasta luonnosta voidaan pitää vaalimisen kohteina, mutta nekin hahmotetaan uhanalaisiksi, kuten myös kyseiset luonnot tuottaneet elämäntavat, esimerkiksi perinteinen suomalainen maalaiselämä ja vaikkapa sen tuottamat niityt.

Toiseksi voidaan ajatella, että luonto ja luonnollisuus on kokonaan kulttuurinen konstruktio. Luonto on käsityksiä luonnosta. Luonto on esimerkiksi, uhkaava, kesytettävä, turvallinen tai vaarallinen. Osa kulttuurista luontoa on myös se, että sanaa ”luonnollinen” käytetään kuvaamaan itsestään selvinä pidettyjä ilmiöitä. Esimerkiksi Vuoreksen osayleiskaavoituksen yhteydessä kaupungin kasvua pidettiin ”luonnollisena”. Tuo luonnollinen määrittyi sellaisesta kulttuurista käsin, joka haluaa edistää kaupunkien kasvua. Tällöin päädytään siihen, että kulttuurisesti luonnollinen prosessi uhkaa alkuperäistä säilyttämisen arvoista luontoa – siis tuota ensiksi kuvaamaani luontoa.

Kolmanneksi luonnon ja kulttuurin voidaan ajatella kietoutuvan toisiinsa, ne ovat monin erilaisin tavoin osa toistensa todellistumista ja muotoutumista. Tällä tarkoitan sitä, että sekä kulloinkin vallitsevat käsitykset luonnosta, tavat ja mahdollisuudet käyttää luontoa sekä luonto itsessään vaikuttavat kaikki toisiinsa ja muodostavat yhdessä useita samanaikaisia luontoja, jotka kuitenkin limittyvät toisiinsa. Tällainen käsitys luonnon ja kulttuurin suhteesta on väitöskirjani lähtökohta.

Muotoutumisella ymmärrän lähiön ja lähiöluonnon kokonaisvaltaista kehkeytymistä, siis suunnitelmien muuttumista eläväksi asuinalueeksi: rakennuksiksi, leikkipuistoiksi, teiksi ja lähimetsiksi, joita ihmiset käyttävät omilla tavoillaan. Tämä prosessi on vain osin suunniteltu ja hallittavissa. Siihen sisältyy monia vaikeasti hallittavia elementtejä kuten poliittisia päätöksiä, asukkaiden arkisia valintoja, myrskyjä ja päätösten tai toimintojen konfliktoitumista.

Todellistumisella tarkoitan sitä, että lähiöluonnon muotoutumiseen osallistuvat toimijat määrittelevät ja merkitysellistävät luonnosta tekemiään havaintoja aina joidenkin käytäntöjen  ja niihin liittyvän tietämisen kautta. Tällöin muodostuu jossain määrin toisistaan eroavia luontoja, jotka ovat todellisia näissä käytännöissä.

Esimerkiksi innokkaan hervantalaisen retkeilijän, Vuoreksen luontokartoittajan ja osayleiskaavoittajan luonnot sijaitsevat ainakin osin samassa tilassa, mutta koska kaikilla heistä on luontoa havainnoidessaan erilaiset tavoitteet, intressit, tulkintakehykset ja varmasti myös erilaiset kyvyt tehdä havaintoja ja tulkita niitä, kaikkien luonnot ovat jossain määrin erilaiset. Tuloksena on siis, että luonto todellistuu eri tavoin ja syntyy erilaisia luontoja, jotka eivät kuitenkaan ole täysin mielivaltaisia tai pelkkiä kulttuurituotteita, koska ne perustuvat samaan fyysiseen paikkaan ja sen ominaisuuksiin.

Yksittäisten ihmisten lisäksi myös institutionaalisilla toimijoilla kuten luonnonsuojelulla, metsäsuunnittelulla tai maankäytön suunnittelulla on omat tapansa havainnoida ja arvottaa luontoa, samoin kuin tietysti asukkailla silloin kun he toimivat yhdessä. Erilaisista havainnoista, niistä tulkitusta tiedosta ja käsityksistä luonnon arvosta muodostuu erilaisia luonnon potentiaaleja, käsityksiä luonnon tarjoamista mahdollisuuksista.

Kun havaintoja luonnosta ja niistä tulkittuja luonnon potentiaaleja, käytetään päätöksenteon perusteluina, tehdään luontopolitiikkaa. Silloin luonto on osa päätöksentekoprosessia ja samalla määritellään mahdollisuuksia käyttää luontoa. Luonto osana päätöksentekoprosessia voi olla uhanalainen eläin tai kaunis maisema, ja mahdollisuudet käyttää luontoa voivat tarkoittaa päätöstä esimerkiksi laskettelurinteen rakentamisesta tai jonkin alueen varaamisesta retkeilykäyttöön.

Kaisu Anttonen on väitöskirjassaan kuvannut hyvin kaupungeissa tehtäviä luontopoliittisia päätöksiä. Ne vaihtelevat rutiininomaisista virkamiespäätöksistä kokonaisen uuden kaupunginosan rakentamiseen tai kansallisen kaupunkipuiston perustamiseen. Luontopolitiikka ei kuitenkaan ole oma sektoripolitiikan lohkonsa toisin kuin vaikkapa luonnonsuojelu- tai luonnonvarapolitiikka, eivätkä päätöksentekoprosessit välttämättä näyttäydy poliittisina konflikteina. Olennaista on, että päätöksillä vaikutetaan mahdollisuuksiin käyttää luontoa. Toisinaan päätösten vaikutukset todellistuvat vuosia päätöksen tekemisen jälkeen ja aiheuttavat konfliktin vasta silloin.

Luontopoliittiset päätökset ovat osa lähiöluonnon muotoutumista, sillä hyvin usein niillä muutetaan suoraan luonnon merkitystä. Näin toimitaan, kun tehdään päätöksiä joidenkin alueiden ottamisesta rakentamiseen ja toisten perustamisesta virkistys- tai luonnonsuojelualueiksi tai, kun päätetään leikkipuistojen korjaamisesta. asuinalueen täydennysrakentamisesta tai kaupunkimetsien harventamisesta.

Lähiöluonto ei kuitenkaan muotoudu pelkästään luontopoliittisten päätösten sanelemana. Myös asukkailla on oma roolinsa. Hervanta ja Vuores on molemmat rakennettu metsän keskelle lähes asumattomille alueille. Kuitenkin useimmilla asukkailla on ollut jotain tietoa tai ainakin käsityksiä ja mielikuvia alueesta.

Asuinalue ja sen luonto alkavat todellistua asukkaalle varsinaisesti vasta hänen muutettuaan. Silloin alkaa kehollisen suhteen muodostaminen luontoon. Jalkojen avulla kokeillaan mukavimpia reittejä paikasta toiseen ja samalla rakennetaan suhteista karttaa alueesta. Kutsun tätä aktiivista asuinalueen haltuunottoa ja siinä syntyvää käsitystä oman kotiseudun mahdollisuuksista kulttuuriantropologi Tim Ingoldin tapaan asustamiseksi.

Asustamalla asukkaalle muodostuu myös suhde suunniteltuun lähiöön ja luontoon. Hän voi hyväksyä suunnittelijan ratkaisut ja toimia niiden mukaan tai sitten vastustaa ja rikkoa niitä, esimerkiksi oikaisten. Erityisesti kerrostalossa asuva asukas on luonnonkäytössään hyvin pitkälle kaupunkisuunnittelijoiden, kaupunkimetsänhoitajien ja viheraluesuunnittelijoiden luontojen varassa. Koti, jossa tapahtuvista asioista voi itse päättää, rajautuu asunnon seiniin. Muilla alueilla asukkaan toiminta perustuu nautintaan, jokamiehenoikeuden mukaisiin oikeuksiin käyttää luontoa. Asukas ei omista, eikä hallitse, mutta voi käyttää alueita.

Lähiöasukas käyttää luontoa esimerkiksi virkistäytymiseen, marjojen ja sienten keräämiseen ja fyysisen kunnon ylläpitämiseen, kun eränkävijälle nautinta-alueelta saatu saalis oli tärkeä osa hengissä selviytymistä. Nautinta kuitenkin kuvaa lähiöluontoon liittyviä valta- ja hallintasuhdetta, asukkaalla on käyttöoikeus – ei omistusoikeutta ja hän joutuu jakamaan alueen muiden. Näen tässä samankaltaisuutta eräkulttuuriin. Kun päätösvalta luonnon käyttöön on vähäistä, epävarmuus itselle tärkeän luonnon pysyvyydestä on yksi asukkaiden luontosuhteen keskeinen ulottuvuus.

Asuinalue on myös ihmisten yhteisö. Samoissa puistoissa, lenkkipoluilla tai leikkipuistoissa käyvät ihmiset vaikuttavat toistensa käsityksiin siitä, millainen toiminta on sopivaa missäkin. Hyväksytyn toiminnan rajat muokkautuvat asukkaiden keskeisessä vuorovaikutuksessa. Juoppoja suvaitaan joissain puistometsissä, toisissa ei, aikuisesta tuntuu, että lapsen ja leikin varjolla voi kulkea mennä kerrostalojen väliseen pikkumetsään, johon yksinäisellä aikuisella ei olisi asiaa. Nuotioiden tekeminen on periaatteessa kiellettyä, mutta silti nuotion pohjia ja puista revittyä tuohta voi nähdä monissa paikoissa järvien rannoilla.

Lisäksi asukkailla on yksilöllisiä kykyjä havaita luonnossa erilaisia asioita, tarkkailla sitä luontoa ja luoda lähiöluonnon paikkoihin merkityksellisiä suhteita. Jotkut asukkaat pystyvät toisia paremmin myös laajentamaan merkityksiään kollektiivisiksi ja saamaan aikaan toimintaa itselle tärkeiden alueiden puolesta. Tarkastelen näitä monisyisiä, toisiinsa limittyviä käytännöllisiä luontosuhteita nautinnan ekologioina, ja käytän totunnaisia, omaehtoisia ja elämyksellisiä ekologioita jäsentämään luontosuhteiden erilaisia ulottuvuuksia.

Lähiöllä on myös oma biologinen ja fyysinen luontonsa, jonka osana kaikki edellä kuvaamani toiminta, havainnointi ja merkitysten antaminen tapahtuvat. Rakentaminen ja asukkaiden toiminta vaikuttavat muiden muassa veden virtaukseen, ravinteiden kiertoon sekä kasvien ja eläinten elinehtoihin. Näin syntyy lähiön luonto ekosysteemin tasolla. Olen tarkastellut lähiöluonnon ekologiaa kasvillisuuden kautta, koska kasvillisuus ilmentää hyvin erilaisten ympäristötekijöiden muutoksia.

Kasvillisuus ja siitä tekemäni luokittelut ovat tutkimusprosessissani apuväline, minun keinoni todellistaa lähiöluontoa lukijoille tai saada lähiön luonto puhumaan. Olennaisempaa siinäkin on periaatteellinen pohdinta siitä, miten käsitämme luonnon. Onko ihminen ja ihmisen toiminta osa lähiöluontoa ja ovatko ihmistoiminnan aiheuttamat muutokset hyväksyttävä osa lähiöluonnon prosesseja vai ovatko ne häiriöitä, jotka uhkaavat esimerkiksi metsäluontoa lähiössä? Väitöskirjassani käsittelen ihmistä osana lähiöluontoa ja teen huomioita niistä kehityskuluista, joita lähiöelämä eri muodoissaan saa aikaan.

Vaikka oma näkemykseni luonnon ja kulttuurin suhteesta onkin sellainen, että ne kietoutuvat toisiinsa ja ihminen on osa luontoa, niin haastattelemillani asukkailla, luontokartoittajilla, arkkitehdeillä ja luonnonsuojelijoilla ja virkamiehillä on toki toisenlaisia näkemyksiä. Kun asukkaiden ja heidän koiriensa metsään tekemät polut lähiömetsässä tulkitaan häiriöiksi, silloin metsässä kulkemista koirien kanssa pidetään luontoon kuulumattomana toimintana. Tai kun laskettelurinteelle syntynyttä monimuotoista niittyä kuvattaessa harmitellaan paikalla olleen lehtometsän häviämistä, ollaan asetelmassa, jossa ihmisen koskematonta luontoa pidetään itsestään selvästi luonnollisempana ja arvokkaampana kuin ihmisen toiminnan yhteydessä syntynyttä monimuotoisuutta.

Käsityksillämme luonnon ja ihmisen suhteesta on merkittävä rooli maankäytön suunnittelussa. Työni pohjalta haluan tuoda esille kaksi asiaa. Ensimmäinen liittyy asukkaisiin, nautintaan ja asustamiseen. Sitä ei voi suunnitella. Asukkaille voi tarjota erilaisia mahdollisuuksia, mutta asukkaat kuitenkin viimeistelevät kaupunginosansa yhteisöllisessä asustamisen prosessissa. Niissä muotoutuvat kullakin asuinalueella hyväksytyt tavat toimia luonnossa. Olen iloinen esimerkiksi Tesoman Osallistavan budjetoinnin hankkeesta, jossa asukkaiden tieto on otettu vahvasti mukaan ja heille on annettu valtaa alueen perusparannustoimien suunnittelussa.

Toiseksi kysymys siitä, missä, miten ja mitä monimuotoisuutta arvostetaan ja suojellaan, on yksi luontokäsitysten ilmenemisen peruskysymyksistä, johon otan kantaa. Haluan avartaa näkemystä luonnosta. Kuten professori Yrjö Haila on kirjoittanut, myös kaupungit ovat luonnonmuodostumia, koska ne ovat ihminen nimisen eläimen yhteisöjä ja ihmisen ekologian ilmentymiä. Pelkästään kaupungeissa esiintyviä eliöyhteisöjä voi suojella vain kaupungeissa. Suomalaiset lähiöt ovat hyvin erityisiä kaupunkielämän tuottamia luonnonmuodostumia ja elinympäristöjä, joihin on syntynyt omia erityisiä eliöyhteisöitään. Rakentaminen ei tarkoita pelkästään monimuotoisuuden vähenemistä, vaan luo mahdollisuuksia monimuotoisuuden lisäämiseen erityisesti eliöyhteisöjen tasolla, jos se otetaan suunnittelun tavoitteeksi.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: lähiöluonto, Hervanta, Vuores, luontopolitiikka