Maratonkoulusta opittua

Share |

Sunnuntai 17.6.2012 klo 12.17


Syksyllä työpaikan sähköpostiin tuli ilmoitus maratonkoulun alkamisesta. Minä satunnainen lenkkeilijä ilmoittauduin mukaan. Halusin testata itseäni ja saavuttaa jotain aivan uudella elämänalueella.

Ensimmäisillä kerroilla pelästyin. Suurin osa osallistujista vaikutti paljon enemmän reenanneilta. Jotkut olivat jo juosseet maratoneja tai Pirkan hölkkää. Mutta löytyi niitä omiakin vahvuuksia: koordinaatio ja kehonhallinta olivat lapsuuden yleisurheilukoulujen, tanssin ja pilateksen ansiosta kunnossa.

Suurimman pelästyksen ja hämmennyksen aiheutti sykemittarin hankinta. Sykkeeni nousi aina sellaisiin lukemiin, etten oikein edes kehdannut niistä puhua. Polkupyörällä tehty kuntotesti maitohappomittauksineen kertoi sitten todellisuuden. Mun maksimisyke ja maitohappojen sieto osoittautuivat molemmat korkeiksi. Sen jälkeen sykemittarista alkoi tulla paras reenikaveri, jonka kanssa opin juoksemaan niin että jaksan.

Ohjelman mukaan harjoittelu oli välillä vaikeaa, kun muulta elämältä ei meinannut löytyä aikaa harjoittelulle, mutta järjestelin. Välillä tein mm. kuntopiirin ensimmäiseksi herättyäni, kun tiesin että politiikka vie kuitenkin koko illan. Erityisesti harmitti, kun yhteislenkkejä jäi väliin muitten juttujen vuoksi. Kimppalenkeillä sai kuitenkin aina kannustusta, vaikka yleensä olinkin se porukan hitain.

Parasta ja tärkeintä tässä vuodessa onkin ollut upean kannustava asenne. Jo polkupyöräergometrin kommentissa oli harjoitusohjeen loppukaneettina ”niin pystyt juoksemaan maratonin tasaisesti”. Tuolloin en olisi sitä itse uskonut.

Ja nyt kun se on onnistunut – rauhallisesti mutta tasaisesti – olen todella onnellinen siitä että lähdin mukaan. Kun yöllä maratonin jälkeen keskustelimme maratonkoulun vetäjän kanssa valmentamisesta, hän sanoi henkisen puolen olevan 30 %. Huipuilla se on halua voittaa ja henkistä kanttia kohdata muut. Tällaisilla peruskuntoilijoilla se on maltti juosta omaa vauhtia, tankata järkevästi, kuunnella kehoaan, ja olla luovuttamatta, olla ottamatta ensimmäistäkään kävelyaskelta, silloin kun on tarkoitus juosta.

Kiitos TAMKin Wire-toiminta ja Kalle Suoniemi, joka toi tämän jutun TAMKiin ja erityisesti kiitos AquaPlus: Kai & Tuuli! Näillä opeilla on hyvä jatkaa niiden akateemisten haasteiden parissa.


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini