Blogivieras Eeva Puumala: Politiikkaa ihmiseltä ihmiselle, myös maahanmuutossa

Suomalaisessa julkisessa keskustelussa on yhtä sopimatonta sekä kannattaa että vastustaa maahanmuuttoa. Eri näkökulmat eivät kohtaa, eikä rakentavaa kommunikointia ole saatu aikaan. Syvin jakolinja kulkee itseään maahanmuuttokriitikoksi kutsuvien ja muuttoliikkeisiin myönteisesti suhtautuvien välillä. ”Kriitikot” vaativat tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa. Kriitikoiden kukkahattutädeiksi kutsumat puolestaan näkevät monikulttuurisuuden edut. He penäävät ihmisoikeussopimuksien asettamien velvoitteiden kunnioittamista sekä peräänkuuluttavat maahanmuuttoviranomaisten mahdollisuutta tulkita lainsäädäntöä, myös muutoin kuin ankarimmalla mahdollisella tavalla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita kaikkien rajojen alasajoa tai täysin vapaata liikkuvuutta.

Usein maahanmuuttaja rinnastetaan virheellisesti turvapaikanhakijaan. Pääosa tulee Suomeen työn, rakkauden, perheen tai opiskelun vuoksi. Valtaosa muuttoliikkeestä ei myöskään suuntaa Suomeen EU:n ulkopuolelta. Silti se on maahanmuuttoa. Mitä taas tulee ”turvapaikkashoppailuun”, oman kokemukseni mukaan olisivat monet turvapaikanhakijat haavoittuvasta asemastaan huolimatta valmiita antamaan panoksensa suomalaisen yhteiskunnan hyväksi.

 Kielteistä suhtautumista kiintiöpakolaisten tai turvapaikanhakijoiden vastaanottoon perustellaan sillä, että ”meillä on omiakin ongelmia” tai että ”olisi parasta ennaltaehkäistä pakkomuuttoliikkeiden synty ylipäänsä”. Kotoperäisten ongelmien olemassaolo ei kuitenkaan häviä, eivätkä konfliktit ratkea sillä, että käännytämme inhimillistä hätää kärsivät ihmiset rajoiltamme. Näkemysten perusviesti on se, ettei meillä ole tilaa näille ihmisille. Suomessa tarvitaan osaajia. Työperäinen maahanmuutto onkin nostettu näyttävästi esiin. Silti integraation malliesimerkkinä ja ikonisena maahanmuuttajanaisena pidetty Umayya Abu-Hanna väittää, ettei Suomessa ole tilaa korkeasti koulutetuille maahanmuuttajille. Tuntuu turha(uttava)lta jatkaa loputonta kädenvääntöä siitä, miten rajat ylittävän liikkuvuuden ”ongelma” tulisi tehokkaasti ratkaista.

Sekä Saksan liittokansleri Angela Merkel että Britannian pääministeri David Cameron ovat julkisesti todenneet monikulttuurisuuden maissaan epäonnistuneen täysin. Tanskassa, kriitikoiden ihannemaassa, äärioikeistolainen politiikka on kiristänyt maahanmuuton kontrollin äärimmilleen. Marraskuussa 2011 pidettävien parlamenttivaalien uumoillaan olevan vedenjakaja, sillä tyytymättömyys politiikkaa kohtaan on myös kansalaisten parissa kasvanut jatkuvasti. Tanskan tapa karkottaa myös Pohjoismaiden omia kansalaisia on herättänyt närää, sillä perinteisesti näillä valtioilla on ollut varsin vapaa suhtautuminen kansalaistensa ylirajaiseen liikkuvuuteen. Tyytymättömyys nousee nyt valtioiden sisältä. Väitän, että Suomenkin maahanmuutto- ja monikulttuurisuuspolitiikat ovat jo epäonnistuneet. Ne eivät vastaa etenkään turvapaikanhakijoiden, eivät korkeasti koulutettujen maahanmuuttajien, eivätkä edes kansalaisten näkemyksiä siitä, millaista toimiva politiikka olisi. Kaikki ovat tyytymättömiä. Muutosta kaivataan, mutta sen suunta jakaa jyrkästi. Tanskalta voimme kuitenkin oppia sen verran, että myös maahanmuuttopolitiikan kiristämisellä lienee rajansa. Tarvitaan toisenlainen tulokulma.

 SDP:n Jutta Urpilainen lanseerasi taannoin puoluepoliittiseksi tarkoitetun ajatuksen ”maassa maan tavalla”. Vähän tämän jälkeen uutisoitiin, että ”maahanmuuttajat ovat kykenemättömiä sopeutumaan suomalaiseen yhteiskuntaan”. Minusta lausumien logiikka on absurdi. Ajatelkaapa mitä tahansa muuta ihmistenvälistä kohtaamista kuin maahanmuuttoa: muuttamista yhteen, lapsen syntymää, jonkun kuolemaa tai poismuuttoa. Kukaan ei tällöin oleta, ettei suhteiden syntyminen, muuttuminen tai katkeaminen olisi neuvottelujen ja kompromissien leimaamaa etsikkoaikaa. Kysytään joustoa ja valmiutta tarkastaa omia tapojaan ja asenteitaan. Miksi maahanmuutto olisi perustavanlaatuisesti erilainen kohtaaminen? Siksikö, että siinä kansainvälis-/ulkopoliittiset kysymykset yhdistyvät sisäpoliittisiin? Politiikka, joka rakennetaan assimilaation ja integraation varaan epäonnistuu, koska se ei jätä tilaa kuin yhdelle tavalle olla suomalainen. Itse en olisi varma, että tässä tapauksessa ”suomalaisuus” on yhtenevä edes syntyperän kanssa. Ainakin osalla kantaväestöstä on ajoittain vaikeuksia allekirjoittaa sitä suuntaa, jonne nyt ollaan kulkemassa.

Suomalaisessa maahanmuuttopolitiikassa tarvitaan uudenlaisia keskustelunavauksia, terveen kriittistä asennetta ja myös aimo ripaus ennakkoluulottomuutta. On luovuttava pitämästä liikkuvuutta ongelmana, peilaamasta ”meidän” intressejämme ”muita” vasten ja pitäydyttävä passivoimasta tiettyihin kategorioihin luokiteltuja muuttajia. On ymmärrettävä, että tälläkin politiikalla on kohteenaan ihminen. Tällöin tarvitaan tekijöitä, jotka ovat halukkaita kaatamaan ajattelunsa raja-aitoja, tutkimaan avoimesti uusia vaihtoehtoja ja sitä kautta rakentamaan hyvinvointia.