Luonnon rakastamisen tärkeydestä

Sunnuntai 17.11.2013

Eilen vietin mieheni kanssa päivän BirdLife Suomen 40-vuotisjuhlissa. Se viritti mielessäni monenlaisia pohdintoja luonnonharrastuksen olemuksesta. Toisena pohdintojen virittäjänä oli ystäväni Minna Santaojan luontoharrastuksen poliittisuutta käsittelevä väitöskirja.

Ympäristöpolitiikan tutkija lähestyy lintuharrastusta tietysti hyvin erilaisesta näkökulmasta kuin lintuharrastajien oma seminaari, mutta niistä löytyy hämmästyttävästi yhteistä. Se suurin yhteinen on Minnan väitöskirjan nimessä: rakkaus luontoon.

Rakkaus luontoon voi saada luontoharrastajat tekemään mitä ihmeellisimpiä asioita: kulkemaan soilla, telttailemaan Suomenlahden saarissa, nukkumaan farmariauton perässä, kirjoittamaan raportteja, kunnostamaan lintujärviä, rakentamaan tekopesiä, valittamaan hallinto-oikeuteen...BirdLifen juhlissa minuun teki suuren vaikutuksen kaksi yli kahdeksankymppistä herrasmiestä. Heitä molempia on motivoinut rakkaus luontoon ja heidän saavutuksensa ovat kiistämättömiä, mutta heidän toimintatapansa ovat täysin erilaiset.

Mauri Rautkari alkoi ikuistaa lintuhavaintojaan kameralla 1940-luvun lopulla ja tarjota havisjuttujaan sanomalehtiin. Myöhemmin hän kuului ensimmäisiin värikuvia ottaneisiin luontokuvaajiin. Hän toimi Rauma-Repolassa ja yrittäjänä, mutta julkaisi tuolloinkin aktiivisesti aikakausissa luonto- ja matkailuartikkeleita. Yritysuran hän jätti, kun hänet vuonna 1976 kutsuttiin Suomen WWF:n pääsihteeriksi "päätoimiseksi kerjääjäksi", kuten hän itse sanoi. Siinä työssä hän lobbasi niin Suomessa kuin maailmalla, ja viihtyi aivan selvästi eliiteissä. Matkoiltaan hän raportoi suomalaisissa aikakauslehdissä. Esimerkiksi ensimmäiset Brasilian sademetsien tuhoista kertovat jutut ovat hänen käsialaansa. Hän onnistui selvästi hankkimaan luonnonsuojelulle rahaa ja tukea sekä laajentamaan linthuharrastajien piiriä esim. perustamalla linturallin. Kuitenkin mukana on koko ajan ollut oma kurinalainen havaintojen keruu.

Toinen eilisillan vaikuttava herrasmies oli Rautkarin ikätoveri Pentti Linkola. Linkolan kohdalla rakkaus luontoon vei tiukan ideologiseen elämäntapaan, mutta senkin ytimessä on valtava määrä järjestelmällistä luonnon havainnointia, ja toisaalta niin havainnoista kuin omista ajatuksista kirjoittamista.  Toisaalta myös hänen työhönsä on loppuaikoina sisältynyt varjoen keruuta erityisesti vanhojen metsien suojeluun luonnonperintösäätiön kautta. Eilisiltaisen Linkolan puheen keskeinen sisältö oli ihmisen ja luontokappaleiden samankaltaisuus sekä lintujen rakastaminen. Hän itse lauloi: "Niin montaa minä lempinyt olen, vain lintuja rakastanut".

Jos Rautkari toi luonnonsuojelulle lisää niin taloudellisia kuin muitakin tukijoita, Linkola syvensi luonnonsuojelua ideologiana. Molempia on tarvittu ja tarvitaan edelleen luonnonsuojelun ja luontoharrastuksen maailmassa. Samalla he ovat upeita esimerkkejä siitä, että jokainen meistä voi löytää oman tapansa toteuttaa luonnon rakkautta ja toimia luonnon puolesta.

Olennaisinta on kuitenkin se, mikä on molempien taustalla: rakkaus luontoon yhdistettynä taitoon havaita ja tulkita luonnossa tapahtunutta. Ja se taas vie siihen omaan tutkimusaiheeseeni: luontoon lähellä meitä. Luontoa täytyy olla lähellä ja siellä täytyy käydä, nähdä, havaita ja kokea, jotta voi kiintyä luontoon ja oppia havaitsemaan sen muutoksia. Tästä ovat kirjoittaneet monet yhteiskunnalliset ympäristötieteilijät.

Luonnonsuojelun paradoksi on, että meidän täytyy suojella suhteellisen tavanomaista luontoa lähellä ihmistä, jotta yhä suurempi osa ihmisistä olisi riittävän kiinnostunut suojelemaan luontoa kaukana. Eikä sen luonnon suojelemisen tarvitse olla passiivista: se voi, ja sen pitäisikin olla aktiivista tekemistä, niin luonnonharrastusta kuin erilaista luonnon hoitoa ja viljelyä ja suorastaan luonnon tekemistä.

Ja lopuksi. Päiväseminaarin tietopuolisessa katsauksessa Suomen linnuston tilaan tuli hyvin esille, että suojelutoimilla on vaikutettu linnuston kehitykseen. Se motivoikoon meitä toimimaan rakkaamme hyväksi - kukin itselle sopivalla tavalla.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: luonnonsuojelu, Bird Life, luontoharrastus

Luonnonsuojelijan kannattaa äänestää Eveä

Maanantai 4.4.2011 klo 23.46 - Eveliina Asikainen

Olen halunnut korostaa näissä vaaleissa asiantuntemustani ja sitoutumistani luonnonsuojeluun.

Tukijalistallani on suuri useita pirkanmaalaisia ympäristöaktivisteja. Ja tänään Luonto-Liiton toiminnanjohtaja Leo Stranius listasi minut suositeltaviin ehdokkaisiin. Olen ylpeä ja tunnen onnistuneeni jo tässä vaiheessa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: eduskuntavaalit, suositukset, luonnonsuojelu

Even askelet maalaistytöstä vihreäksi vaikuttajaksi

Torstai 3.3.2011 klo 0.03 - Eveliina Asikainen

Syntymäpäiväni iltana yksi fb-kaverini kommentoi kampanjaani, energisyyttäni ym. "Eve on tullut äitiinsä". Totta onkin, että Elli on aina ollut ennakkoluuloton maailmanmuuttaja ja että poliittinen aktiivisuus on peräisin kotoa, mutta miten suurehkon eteläsavolaisen maatalon tyttärestä tuli luonnonsuojelija ja vihreä kansanedustajaehdokas?

Monien tärkeiden arvojen lähtökohdat ovat kotona. Yksi niistä on suvaitsevaisuus. Kun äiti piti kehitysvammaisten kerhoa, me lapset olimme mukana. Kotona kävi vieraita monista maista: heinäpellolla saattoi olla joskus saksalainen diakonissa, algerialainen tuttavuus nuoruuden peukalokyytirundilta Euroopassa tai sitten amerikkalainen vaihto-oppilas.

Toinen tärkeä arvo oli poliittinen aktiivisuus. Molemmat vanhempani olivat keskustalaisia tai oikeasti maalaisliittolaisia. Isä kertoi lähettäneensä Veikko Vennamolle "Vihan hedelmät", kun Suomen Pientalonpoikien Puolue perustettiin. Ja uskon häntä. Isä-Eero jäi usein äidin vilkkauden varjoon, mutta nuorena miehenä hän oli liian kiivas noustakseen korkealle paikallispolitiikassa.

Tästä kaikesta huolimatta meistä lapsista ei tehty vesaisia tai keskustanuoria, kuten maan tapa oli. Isän kertoman mukaan hän oli sanonut jäsenyyden kauppaajalle: Päättäkööt itse, yhdestä tulee varmaan vihreä, yhdestä sosiaalidemokraatti ja yhdestä pientalonpoika". Ennustus on osunut oikeaan ainakin yhdessä tapauksessa. Joka tapauksessa meitä kannustettiin ajattelemaan itse. Isän kanssa ne ensimmäiset luonnonsuojeluväittelytkin tuli käytyä.

Mutta miten sitten Luonto-Liitto ja Vihreät? Koulun luontokerho vain vei mukanaan. Erinomainen biologian opettaja kannusti lähtemään Luonto-Liiton kerhonohjaajakurssille ja siitä se lähti. Luontoleireille, 1980-luvun puolivälin metsäkiertueelle, biologian ja metsätieteen opintoihin Joensuuhun, suojelemaan Kolia, perustamaan Joensuun yliopiston ympäristöryhmää ja ensimmäistä kertaa kansanedustajaehdokkaaksi Joensuussa 1991. Tuohon viimeksi mainittuun minut houkutteli Pohjois-Karjalan vihreitten voimanainen Marjo Hämäläinen.

Vihreä ura olisi voinut katketa helpostikin, kun muutin aivan toiselle puolelle maata Vammalan Karkkuun. Vaan ei, muutin varmasti koko kaupungin vihertävimpään kylään ja pian löysin itseni Tyrvään Seudun vihreiden perustavasta kokouksesta. Ellin ennakkoluulottomuus ja luottamus kykyyn saada aikaan muutoksia ja Eeron kanssa aloitettu argumentaatio opettelu ovat olleet kovassa käytössä täällä Pirkanmaan ja Satakunnan rajoilla. Yksi niistä käytiin menestyksellisesti korkeimmassa hallinto-oikeudessa. Rautaveden kansallismaisema suojeltiin rakentamiselta.

Vihreänä poliitikkona ja luonnonsuojelijana koen edukseni sen, että yhä edelleen olen vahvasti sidoksissa maaseutuun ja maatalouteen. Veljeni viljelee kotitilaa - luomuna - ja sielunmaisemassani kuljen ruispellon halki kohti Valkjärven rannalla nököttävää savusaunaa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: politiikka, luonnonsuojelu, tausta, maaseutu

Eve Pirkanmaan kampanja-avauksessa: kestävät valinnat yksinkertaisiksi, suomalaista luontoa suojeltava Suomessa

Lauantai 12.2.2011 klo 19.51 - Eveliina Asikainen

Tänään avattiin Pirkanmaan Vihreiden eduskuntavaalikampanja Tampereella Finlaysonin alueella. Paikalla oli lähes kaikki ehdokkaamme sekä runsaasti muuta väkeä. Pirkanmaalla on parempi ehdokaslista kuin koskaan ja avauksessa pidetyt ehdokkaiden puheet käsittelivät monipuolisesti yhteiskunnassamme tällä hetkellä tärkeitä kysymyksiä. Oma puheenvuoroni käsitteli kampanjani keskeistä teemaa kuluttamisen vähentämistä ja luonnosta huolehtimista.

Ekologisesti kestävä elämäntapa tarkoittaa muutoksia jokaisen arkipäivässä, mutta on turha vaatia, että suurin osa meistä tekisi niitä vapaaehtoisesti. Siksi olen sitä mieltä, että poliitikkojen tehtävä on tehdä kestävät ja terveyttä edistävät arkiset valinnat mahdollisimman helpoiksi ja yksinkertaisiksi.

Meidän perheemme on päättänyt tulla maaseudulla toimeen yhdellä autolla, mutta se vaatii monenlaisia joustoja ja järjestelyjä. Ajan yhden auton politiikkaa: sellaista yhdyskuntarakennetta ja julkista liikennettä, jossa yhä useamman perheen on mahdollista tehdä tämä valinta. Lähes kaikki käyttämämme kasvikset ovat luomua. Tämä on mahdollista, kun löytyi kimppa, josta yksi perhe käy viikoittain noutamassa muiden tilaukset Luomulaatikosta. Asumme sen verran kaukana Tampereelta, että kotiinkuljetus ei tänne asti toimi. Kuitenkin toivoisin, että lähikauppani luomukasvis- ja –jauhovalikoima olisi sellainen, että hankinnat voisi tehdä sieltä ja hinnat sellaiset, etteivät ne karsisi ostajia. Näihin asioihin haluan vaikuttaa kansanedustajana.

Toinen minulle tärkeä asia on suomalainen luonto ja suomalaisten mahdollisuus käyttää sitä. Suomalaisen luonnon monimuotoisuutta voi suojella vain Suomessa. Mm. suot ovat hiilivarastojen lisäksi maapallon mittakaavassa ainutlaatuisia ekosysteemejä. Myös petoeläimet ovat osa suomalaista luontoa ja meidän velvollisuutemme on mm. puuttua salametsästykseen. Suomalaisen luonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi meidän on tehtävä luonnon suojelu tai maisemien vuokraaminen virkistyskäyttöön mahdollisimman helpoksi ja kannattavaksi vaihtoehdoksi metsänomistajille. Tämä vaatii myös metsäammattilaisten kouluttamista niin, että he osaavat tarjota metsänomistajille erilaisia suojeluvaihtoehtoja.

Suomalaisten on jatkossakin saatava nauttia kansallispuistoista ja jokamiehenoikeuksista. Siksi Metsähallituksen luonnonsuojelu- ja virkistyspalvelujen rahoitusta on nostettava ja maa- ja metsätalousmaa pidettävä kiinteistöveron ulkopuolella. Kaupungeissa on maankäytön ratkaisuilla huolehdittava siitä, että asukkaat pääsevät mahdollisimman helposti nauttimaan lähiluonnosta, jota toivottavasti jätetään sopivasti hoitamatta, niin että luonnon villeys ja lajirikkaus pääsee kukoistamaan myös kaupungissa.

Nämä ovat luontoon liittyviä erityistavoitteitani, osana yleisesti erinomaisia vihreitä arvoja.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: hyvä arki, kestävä elämäntapa, luonnonsuojelu

Luonnonsuojelutavoitteet kaipaavat kunnianhimoa

Perjantai 14.1.2011 - Eveliina Asikainen

Vihreät julkistivat luononnosuojelutavoitteensa marraskuussa. Niissä oli Vihreiden tavoitteiksi yllättävän vähän kunnianhimoa ja visionäärisyyttä. Tiedotteessa mainittu "klassinen luonnonsuojelu" perustuu suojeltavan luonnon säilömiseen (conservation) ja säilyttämiseen suojelualueille. Tällainen luonnonsuojelu on tärkeää, mutta ei sovi kaikenlaisen luonnon suojelemiseen tai monimuotoisuuden lisäämiseen.

Staattisten suojelualueiden perustamisen rinnalla luonnonsuojelun tulisi perustua dynaamiseen näkemykseen luonnosta - luonto on alati muutoksessa. Muutoksen tapaan, suuntaan ja nopeuteen voi vaikuttaa mutta luonnon kasvua ja muuttumista ei voi pysäyttää - ei edes luonnonsuojelualueilla. Onko silleen jättäminen vai hoitaminen, viljeleminen tai  luonnossa toimiminen paras tapa edistää jonkin kohteen monimuotoisuutta tai lajin säilymistä selviää tapauskohtaisesti.

Monia luontoarvoja onkin helpompaa, tehokkaampaa ja halvempaa suojella muulla tavoin kuin suojelualueita perustamalla. Esimerkiksi perinnemaisemien lajit vaativat jatkuvaa maiseman hoitoa, ja useat uhanalaiset lajit pystyvät elämään jopa talous- ja virkistysmetsissä, kunhan metsiin jätetään nykyistä enemmän laho- ja lehtipuuta. Luonnon hoitamisen lisäksi on mahdollista myös tuottaa uusia elinympäristöjä uhanalaisille lajeille. Esim. tätä ajatusta ei ohjelmassa sivuta lainkaan. Luontoarvojen tuottamisesta: vaikkapa lahopuiden jättämisestä ja tuottamisesta - voisi myös maksaa maanomistajille.

Ohjelma ja etenkin siitä tiedottaminen tuntuu vahvistavan vastakkainasettelua "alkuperäisen" luonnon ja kulttuurin välillä. Tässä ajassa olisi kuitenkin tärkeää ymmärtää myös tavallisen luonnon monimuotoisuuden ja arkisten luonnossa toimimisen mahdollisuuksien merkitys osana luonnonsuojelupolitiikkaa. Luonnon häviäminen kaupunkilaisten arkiympäristöstä voi johtaa luonnonsuojelumyönteisyyden katoamiseen. Vihreän luonnonsuojelun tavoitteiden ja tulevaisuuden visioiden toivoisi sisältävän myös tavoitteita luonnon arvostuksen lisäämisestä etsimällä tapoja tuoda luonto osaksi arkea.

Radikaaleinta olisi tietysti päästä eroon luonnon suojelun tarpeellisuudesta. Vaatia sitä, että kaikki luontoa hyödyntävä toiminta arvioitaisiin luonnon elinvoimaisuuden säilyttämisen tai tuhoamisen näkökulmasta ko. toiminnalle mielekkäässä mittakaavassa. Jo lapsena toivoin tällaista käsitekumousta, enkä ole siitä luopunut vieläkään.

Julkaistu mielipidekirjoituksena Vihreässä Langassa 14.1.2011

1 kommentti . Avainsanat: luonnonsuojelupoliitiikka

Mistä puhutaan kun puhutaan suoluonnosta

Perjantai 22.10.2010 klo 18.25 - Eveliina Asikainen

Suoluontoa, soiden erilaisia käyttömuotoja, soiden tuottamia ekosysteemipalveluita ja suoluonnon arvoja koskeva keskustelu on kiihtynyt viime viikkoina. Tuota keskustelua seuratessa niin biologi kuin luonnonsuojelupolitiikan tutkija minussa ovat heränneet kuuntelemaan tarkalla korvalla eri osapuolten puheita. Pohdin nyt kuulemaani ja koetan saada siihen jotain selvyyttä, mutta mitään tutkimusta tämä ei ole!

Puheissa tunnutaan olevan huomattavan yksimielisiä siitä, että suomalainen suoluonto on ainutlaatuista – ja syytä onkin. Mutta missä ja millaista tuo ainutlaatuisuus on tai paljonko siitä ollaan tuhottu erilaisin kuivatustoimenpitein tuottaakin jo suurempia näkemyseroja. Suurimmat tulkintakiistat näyttävät koskevan kauan sitten ojitettujen, mutta metsätalouden kannalta epäonnistuneiden soiden tilannetta eli vähintään 20 prosenttia kaikkina aikoina metsäojitetuista alueista.

Onko 50 vuotta sitten kaivettu oja muuttanut suon luonnontilaa, jos sen kasvillisuudessa ei voida havaita minkäänlaisia kuivamiseen liittyviä muutoksia? Vapon logiikalla oja saa aikaan sen, että turve alkaa hajota ja tuottaa kasvihuonekaasupäästöjä. Ja tällainen suo on sitten parempi ottaa hallittuun hiilen polttoon kuin antaa hävitä itsestään. Vapo siis pelkistää ojitettujen soiden ekosysteemipalveluarvon hiilen päästöön tai sidontaan.

Mutta, jos kasvillisuus ei ole muuttunut tai on muuttunut vain vähän, se tarkoittaa ekologisesti sitä, että myöskään ko. suon vesi- ja hiilitalous ei ole voinut muuttua kovin paljon. Tällaiset suot ovat luonnon monimuotoisuuden kannalta arvokkaita niin laji- kuin ekosysteeminäkökulmasta. Ojitettuja soita voidaan myös ennallistaa onnistuneesti. Sen voi käydä toteamassa vaikkapa Seitsemisen kansallispuistossa. Monimuotoisuusnäkökulman tuovat vakavasti esille luonnonsuojelujärjestöt ja se löytyy myös metsälaista, joka säätelee metsämaahan kuuluvien soiden käyttöä.

Metsälaissa mm. luonnontilaiset tai luonnontilaisen kaltaiset vähäpuustoisia suot samoin kuin luonnontilaiset pienvedet, siis lampi ja sen lähiympäristöt kuuluvat metsälain 10 § mukaisiin metsäluonnon arvokkaihin elinympäristöihin. Tällaisilla kohteilla voi olla ojia, jos ne eivät ole vaikuttaneet alueen vesitalouteen ja sitä kautta kasvillisuuteen. Jos sen enempää vesitalous kuin kasvillisuuskaan eivät muuttuneet, niin myös ko. suon kasvihuonevaikutusten täytyy olla vähäisiä. Tällaisen suon muuttaminen on epäonnistunut ja se tuottaa arvokasta ekosysteemipalvelua lisäämällä lajiston ja elinympäristöjen monimuotoisuutta.

Puheessa suoluonnosta ja soiden arvoista kamppailevatkin keskenään kaksi suurinta ympäristöhaastettamme: monimuotoisuus ja ilmastonmuutos. Lisäksi keskustelua hämäävät eri mittakaavoissa tehdyt vertailut. Turpeen käytön lisäämistä ajavat tahot puhuvat mielellään koko maan koko suoalan luvuista, jolloin turvesoiden osuus jää yhden prosentin paikkeille. Kuitenkin yksi osa Suomen suoluonnon erityisyyttä on sen alueellinen vaihtelu. Niinpä turvesoiden prosentteja tulisi tarkastella esim. maakunnittain tai suoyhdistymätyypeittäin, jolloin voitaisiin päästä toisaalta aluepoliittisiin tarkasteluihin ja toisaalta ekosysteemikohtaisiin uhanalaisuuksiin. Tällöin tulisi esille esim. se, kuinka merkittävä soiden käyttömuoto energiantuotanto on Pirkanmaalla, yhdessä Suomen vähäsoisimmista maakunnista.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: suot, luonnonsuojelu, turve